Elämään totutteleminen ilman näköä | Liamin tarina

Näköni huonontui todella nopeasti ja kun olin nuorempi en käyttänyt keppiä tai muuta apuvälinettä ja kykenin silti pelaamaan jalkapalloa. Kuitenkin viimeisenä yliopistovuotenani aloin kokemaan paljon ongelmia näköni kanssa ja otin kepin avukseni. Ilmoitin itseni myös jonotuslistalle avustuskoiran saamiseksi.

Suoritin yliopistotutkintoni, mutta koiran saamiseksi minun piti odottaa vielä noin vuosi. Tuo vuosi osoittautui todella raskaasi ja en oikeastaan tehnyt mitään. En halunnut lähteä kodistani, sillä en kunnolla kyennyt siihen niin itsetuntoni kuin näköni takia.

Kun vihdoin sain ensimmäisen avustuskoirani, aloin miettimään asioita joita voisin tehdä. Joku ehdotti minulle kuntosalille menemistä, joten päätin antaa sille mahdollisuuden. Olin erittäin skeptinen aluksi, sillä en tiennyt mitä tein ja yritin tietenkin tehdä kaiken itse.

Kuitenkin aluksi kuntosalihenkilökunta ei oikein antanut minun tehdä mitään yksin ja he periaatteessa pakottivat minun ottavan oman valmentajan. Aloitin personal trainerin kanssa, mutta minulla ei lopulta ollut yksinkertaisesti varaa omaan valmentajaan. Etsin siis kuntosalin, jossa pystyin treenaamaan itsekseni. Olin onnekseni saanut kuitenkin jo paljon itsevarmuutta aiemmalta salilta ja tiesin, että ihmiset mielellään auttavat ja kukaan ei ole minulle vihainen. Suurin osa ihmisistä haluaa auttaa sinua ja nähdä sinun onnistuvan.

Päätin mennä uudestaan salille, jossa olin aiemmin käynyt. Heillä oli uusi manageri, joka oli erittäin ihmeissään henkilökunnan aiemmasta käytöksestä ja siitä, että minua ei oltu päästetty treenaamaan ilman personal traineria. Pääsin siis jatkamaan salilla käymistä ja lopulta sain kuntosalilta paljon ystäviä sekä työpaikankin.

Mitä enemmän pääsin treenaamiseen kiinni sitä enemmän huomasin olevani itsevarmempi. Asenteeni muuttui täysin – en ollut enää niin masentunut ja olin paljon itsevarmempi tavatessani uusia ihmisiä.

Salilla olevat ihmiset kertoivat, että opetin heille asioita joten salin managerit rohkaisivat minua kokeilemaan personal trainerina olemista. Minulla ei ollut mitään menetettävää joten päätin antaa sille mahdollisuude.

Uusien asioiden oppiminen on aina ollut vähän vaikeampaa. Käytin varmaan enemmän aikaa painojen laittamiseen tankoon ja etsimiseen kuin itse treenaamiseen. Treenini ovat varmaan tuplasti pidempiä vain sen takia, että etsin tavaroita. Vaikeinta on olla menettämättä motivaatiota ja olla ajattelematta luovuttamista.

Yritän aina ajoittaa treenini ruuhka-aikojen ulkoupuolelle, sillä jos menen ruuhka-aikaan ei minulla ole mahdollisuuttakaan. Asiakkaiden kanssa se on okei, sillä voin lähettää heidät etsimään painoja tarvittavia välineitä.

Tavaroiden löytäminen salilla on usein ylenkatsottua. Se, että sinulla on mahdollisuus sanoa mitä haluat ja sitten vain tehdä se on oikeasti todella suuri etuoikeus. Minun täytyy täysin muuttaa haluamani like sen perusteella jos en löydä jotain sillä hetkellä ja se tuntuu todella pahalta. Minusta tuntuu, että en haastanut itseäni tarpeeksi jos joudun jättämään tietyn liikkeen tekemättä sen takia, että en löytänyt tiettyä välinettä. Liikkuminen salilla on myös hankalaa. Jos joku jättää painot lattialle en kykene liikkumaan – en tiedä miten en ole jo loukannut itseäni sarjojen välissä.

Olen itseasiassa lopettanu valmentamisen nyt, sillä haluan tehdä enemmän töitä urheiluhieronnan ja fysioterapian parissa. Haluan kyetä auttamaan ihmisiä, jotka ovat loukkaantuneet ja saada heidät kuntoon. Ihmiset, jotka ovat päivittäin kivuissa tarvitsevat apua ja koen, että minulla on myös suurempi todennäköisyys auttaa juurikin näitä ihmisiä.

Oli myös todella vaikea myydä itseni personal trainerina, sillä olen sokea. Tänä päivänä on niin monia valmentajia, jotka kykenevät myös tekemään työn paljon nopeammin, koska he näkevät.

Mitä tulee minun treeneihini olen jakanut alakropan treenini veto- ja työntöliikkeisiin 6 päivän ajaksi ja tämän lisäksi teen paljon moninivelliikkeitä. Yksi asia, joka on minulle vaikeinta on tasapaino  ja vietinkin todella paljon aikaa ajatellen, että minun pitäisi kyykätä, mutta olen nyt hyväksynyt sen tosiasian, että kyykky on liian haastava teknillisesti kun tasapainoni on niin huono.

Käytin todella paljon aikaa yrittäen kyykätä, sillä niin moni sanoi, että kyykkääminen auttaisi minua pääsemään eteenpäin. Olin vain niin kiinni siinä mitä muut sanoivat minulle, vaikka se ei oikeasti toimi minulle.

Vaikeinta matkassani on kuitenkin ehkä ollut ruoanlaittamisen opetteleminen. Koen kokkaamisen todella vaikeaksi. Ruoanlaitto ja siitä kiinnostuneena oleminen todella vaatii näkemisen. Valmistamani ateriat ovat periaatteessa todella nopeita annoksia, jotka voin vain laittaa uuniin. Syön paljon kanaa ja bataattia – samaa tylsää ruokaa joka ikinen päivä.

Asun vanhempieni kanssa ja he auttavat minua todella paljon. He ovat erittäin kannustavia ja ilman heitä olisin varmasti jo luovuttanut monta kertaa.

Neuvoni uusille salille menijöille on kärsivällisenä pysyminen – älä oleta saavasi kaikkea todella nopeasti. Ihmiset, jotka aloittavat salilla käymisen ystäviensä kanssa, jotka kykenevät jo nostamaan paljon painoa ajattelevat, että hekin pystyvät siihen todella nopeasti. He ajattelevat, että heidänkin täytyy nostaa heti todella painavia painoja sen sijaan, että he käyttäisivät aikaa perusteiden opettelemiseen. Jos aloitat liian painavilla painoilla ja et keskity tekniikkaan, saatat vahingoittaa itsesi todella vakavasti ja tapat kiinnostuksesi treenaamiseen heti alkumetreillä.

Olen aina huomannut miten moni käyttää aivan liikaa sen ajattelemiseen mitä muut heistä ajattelevat. Ymmärrän miksi joku on todella itsetietoinen ja epävarma, mutta se on todella turhaa. Kun minä aloitin salitreenin ensimmäisen kerran avustuskoirani kanssa, tiesin, että ihmiset katsoisivat minua ja en halunnut tehdä itsestäni naurunalaista. Nyt olen kuitenkin oppinut elämään asian kanssa. Avustuskoirani nimi on Harley ja hän on itseasiassa todella suosittu salillani ja pelkään jopa, että häiritsen muiden treeniä, sillä he vain haluavat silittää koiraani!